Toinen viikko serkun kanssa on ohi ja hänet on lähetetty takaisin maailman toiselle puolelle. Paluu arkeen ei ole ollut kuitenkaan aivan normaali. Sain pari viikkoa sitten kutsun työhaastatteluun Whakataneen sellu- ja paperitehtaaseen. Olen hakenut kyseiseen paikkaan jo monta kertaa, mutta vasta nyt kun minulla on oleskelulupa tuli kutsu haastatteluun.
Ajaessani haastatteluun ihastelin maisemia ja totesin, että vaihtaisin Aucklannin epävakaammat kelit heti Uuden-Seelannin aurinkoisimman paikan kanssa (Aucklandissa aurinko paistaa n. 2000 h/vuosi, Whakatanessa n. 2300 h/vuosi), varsinkin kun maisemat ovat upeat ja talojen hinnat aivan toista luokkaa - Whakatanessa voi ostaa melkoisen kartanon hinnalla, jolla Aucklannissa saa yksiön. Eikä ruuhkista tarvitsisi kärsiä ollenkaan.
Luulen, että haastattelu meni suhteellisen putkeen ja uskon, että viihtyisin kyseisessä työssä ja työporukassa erittäin hyvin. Yritän vielä pysyä realistisena, koska ikinä ei tiedä mitä hakijalta halutaan, joten voi olla että joku muu hakija on jossain osa-alueessa pätevämpi kuin minä. Yrittivät myös pelotella, että kyseinen rooli on erittäin haastava ja halusivat selvästi tietääkö nuori nainen mihin on ryhtymässä. Sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä iso, likainen ja meluinen tehdas ei ole kaikille kovin mieluinen työpaikka.
Haastattelijoina oli kaksi englantilaista alalla jo kauemmin ollutta pomoa sekä nuorehko, suomalainen mies. Syy miksi tulin heti toimeen haastattelijoiden kanssa oli, että huomasin heillä olevan hyvin samanlaiset arvot ja huumorintaju kuin minulla. Ehdimme reilun tunnin aikana nauraa niin insinööreille, myyntimiehille kuin sille, että tulemme toisen suomalaisen kanssa samasta "muka hyvästä" yliopistosta. Jäi vähän olo, että se ei oikeasti ole ollenkaan huono asia - selvästi arvostivat suomalaisen työmoraalia ja taitoja.
He lupasivat ilmoittaa viikon sisään pääsenkö jatkoon. Saa nähdä miten käy, mutta jos kutsu tulee niin minulla ei ole vaikeuksia tehdä päätöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti