Kaksi viikkoa töissä italialaisten kanssa ja huomaan jo, että englannin puherytmini on alkanut muuttua laulavammaksi ja käsien heiluttelu on lisääntynyt. Aluksi tuntui etten oikein ymmärtänyt mitään muiden puhuessa italiaa - ja sehän ärsytti perfektionistia, koska tiedän italian olevan niin läheistä sukua espanjan kanssa. Mutta nyt pikku hiljaa alan poimia tuttuja sanoja ja ymmärrän jo mistä asiasta puhutaan. En usko, että menee kauan ennen kuin puhun sujuvaa itañolia (espanjan ja italian sekoitusta).
Haastavinta on jutella toisen Roundpizzan työntekijän, Andrean, kanssa. Hän puhuu erittäin huonoa englantia joten joudun puhumaan todella hitaasti, käyttäen helppoja sanoja. Kun tarpeeksi kauan puhuu niin, se jää päälle ja olen useampaan kertaan vahingossa jatkanut hidasta puhetta myös muiden kanssa.
Uusiseelantilaiset ovat aika paljon rennompaa kansaa kuin suomalaiset ja se näkyy myös työkulttuurissa. Omasta mielestäni small talk ei kuulu työsähköposteihin, joten lähetän kohteliaita, mutta tyypillisiä suomalaisen insinöörin kirjoittamia viestejä, joissa mennään suoraan ja ytimekkäästi asiaan. Olen pari kertaa hämmentynyt, kun vastauksessa höpötetään kaiken maailman turhuuksia, eikä välttämättä kunnolla vastata suoriin ja selkeisiin kysymyksiini. Esimerkiksi tänään yksi sanitteettituotteiden toimittaja alkoi kyselemään sähköpostissaan kemian insinöörin tutkinnostani ja kertoi olevan erittäin kiinnostunut siitä. Ihmettelin mitenköhän se liittyy eri tuotteiden hinnoitteluun, jota olin kysynyt edellisessä viestissäni.
Paikallisten rento luonne tekee myös työpuheluista erilaisia kuin mihin olen tottunut Suomessa. Aina alussa höpötellään hetki ennen kuin päästään kunnolla asiaan. Olen pari kertaa saanut linjan toisen pään hämilleen, kun olen skipannut small talkit. Toisaalta jos on aikaa niin myös töissä on oikeastaan ihan kiva jutella eri ihmisten kanssa, mutta alan pikku hiljaa ymmärtämään miksi täällä tuntuu olevan aika rauhallinen työtahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti